Kiireinen mies

Mies kiipesi vuorenseinämää, pois sivistyksestä, pois kaupungista, pois kaikesta. Silti hän ei matkatessaan päässyt yhtään kauemmaksi, sillä hänen mielensä ja ajatuksensa olivat jääneet kaupunkiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt miestä yrittämästä. Hän kiipesi voimallisesti, välillä liiankin vauhdikkaasti, mutta hän oli liian ajatuksissaan huomaamaan tätä ja liian itsepäinen hillitsemään tahtiaan tai pitämään taukoa. Hän oli tottunut suorittamaan kyseenalaistamatta sen mitä milloinkin oli tekemässä. Alhaalla kaupunki katosi vähitellen näkyvistä ja vuori jyrkkeni. Mies vain jatkoi fyysistä vaellustansa. Lopulta hän nousi kielekkeelle, jolla vanhus istui. Mies häkeltyi kovin tavatessaan ihmisen täällä, ja oli ärsyyntyneenä sivuuttaa tämän tavalliseen tapaansa. Silloin vanhuksen katse osui mieheen ja tämä heilautti kättään tervehdykseksi. Mies pysähtyi. Vanhus katseli miestä aprikoivasti. Mies vain seisoi paikallaan ja yritti päästä tilanteen herraksi, tässä oikein onnistumatta. Lopulta mies vastasi tervehdykseen ja suuntasi vastahakoisesti vanhuksen luo. - Enpä olisi uskonut täällä muita vastaan tulevan, mies aloitti keskustelun. - Ainakaan muita kuin kiipeilijöitä. - Minäkään en osannut odottaa sinua, ennen kuin näin sinun tulevan, vanhus vastasi, miehen mielestä arvoituksellisesti. - Minä..., mies aloitti mutta piti sitten hämillään tauon. - Mahdamme olla jo melko korkealla? Kaupungista, meinaan, mies kysäisi ja kääntyi katsomaan maisemaa. Kaupunkia ei enää näkynyt eikä kuulunut. Vain luontoa ja tuulen suhinaa. - Kunhan säät vain pysyisivät hyvinä, mies jatkoi ärsyyntyneenä siihen, ettei vielä ollut saanut vastausta kysymykseensä. Vanhus murahti, mutta mies ei osannut tulkita vastausta, ja asia häiritsi häntä yhä enemmän. Vanhus ei selvästikkään ollut seurallisella päällä. Mitähän hän itse asiassa edes teki täällä kaukaisen vuoren rinteellä? Miehen päähän nousi uusia kysymyksiä, ja häntä ärsytti yhä enemmän vastausten puute. Lisää keskeneräisiä asioita, aivan kun niitä ei jo olisi tarpeeksi. Lisäksi hänellä alkoi olla jano. - Riippuu siitä, mitä hakee, vanhus totesi ja mies meni taas hämilleen. Miehen mielestä vanhus alkoi totisesti olla ärsyttävä. Eniten häntä ärsytti se, ettei hän tajunnut mihin vanhuksen kommentti oli tarkoitettu, ja mitkä tämän tarkoitusperät olivat. Mies arveli vanhuksen pitävän häntä pilkkanaan. Silloin vanhuksen katse kirkastui äkisti. - Anteeksi, sinulla on jano. Saanko tarjota vettä? - Öh, mielellään kiitos, mies vastasi ja istuutui kivelle. Vanhus nousi ja katosi hetkeksi näkyvistä. Mies istui kivellä ja aprikoi vanhukseen liittyviä ongelmiaan. Mistähän vanhus sai vettä? Purosta, vai oliko hänellä kenties kanisteri mukanaan? Mitenkähän hän oli sellaisen vuorelle kuljettanut? Ja ennenkaikkea, mitä vanhus vuorella teki? Vanhus palasi puinen kuppi kädessään. Hän ojensi sen miehelle ja istuutui takaisin maahan. Mies kiitti ja joi. Vesi maistui mahtavalta, ja siinä oli mukava puun aromi. Juominen tuntui selkeyttävän hänen hikistä päätään ja maisema tuntui kirkastuvan. - Johan tekikin hyvää, mies vastasi ilmeisen tyytyväisenä. Vanhus hymyili ja nyökkäsi vastaukseksi. Miestä tämä ei enää ärsyttänyt, hän alkoi vähitellen tottua vanhuksen vähäsanaiseen olemukseen. He istuivat hetken hiljaa, kumpikin ajatuksissaan maisemaa katsellen. Aurinko alkoi vähitellen painua kauempia huippuja kohden, ja maisema värjäytyi punertavaksi. Lintu lensi jossain laakson yllä. Mies tunsi rauhoittuvansa. - Uskomaton paikka, tämä, mies tokasi ajattelematta. - Joskus on tultava kauas päästäkseen lähelle, vanhus vastasi. Nyt mies oli hiljaa. Hän alkoi vähitellen oppia vanhuksen keskustelutyyliä. Toteamuksessa oli omaa hiljaista viisauttaan, eikä siihen ollut mitään lisättävää. He istuivat taas vaiti. Auringon kadotessa vuorten taa, vanhus nousi ja teki tulen tulisijaan. Tuli lämmitti ja valaisi. Mies nautti hiljaisuudesta ja rauhasta. Kiire tuntui unohtuneen johonkin. Hän tunsi olevansa läsnä hetkessä, ja nautti tekemättömyydestä. Maisema pimeni ja tähdet ilmestyivät taivaalle. Mies tunsi olevansa yhtä vuoren kanssa ja istui järkähtämättä paikallaan. Lopulta häntä alkoi väsyttää. Hän käännähti vanhuksen puoleen, ja huomasi hämmästyksekseen tämän olevan poissa. Nuotiostakin oli enää vain hiillos jäljellä. Mies kohautti harteitaan ja kävi pitkälleen ruoholle, vetäen takkinsa päälleen lämmikkeeksi. Sitten hän nukahti. Aamulla mies heräsi valoon ja linnunlauluun. Aurinko kurkki alas rinteeltä, ja vanhus näkyi taas istuvan piirissä. Mies venytteli ja nousi istumaan. - Jopas tuli nukuttua hyvin, mies huokaisi tyytyväisenä. - Kiireetön mieli on vapaa, vanhus tokaisi ja mies hymyili. Vanhus nosti maasta tutun kupin, ja tarjosi miehelle vettä. Mies kiitti ja joi sen hyvillä mielin. Miten vesi voikin maistua niin hyvältä raikkaassa ilmassa nukutun yön jälkeen? - Minun on varmaan lähdettävä takaisin, mies totesi painaen katseensa maahan. - Sinun on tehtävä, mitä sinun on tehtävä, vanhus sanoi ymmärtäväisesti. Mies nyökkäsi vanhukselle, puristi tämän kättä kiitokseksi ja pakkasi tavaransa. - Näkyillään, mies huikkasi heiluttaen kättään. Vanhus hymyili ja nosti kätensä tervehdykseen. Mies vilkutti ja lähti laskeutumaan rinnettä alaspäin. Hän uskoi olevansa valmis kohtaamaan kaikki ne haasteet joita pakoon hän oli vaellukselleen lähtenyt. Alaspäin laskeutuessaan hänen mielensä palasi valmiiksi kaupungin kaikkiin koukeroisiin asioihin ja ongelmiin, hän ratkoi niitä ja suunnitteli uusia mahdollisuuksia. Mitä kaikkea hän tekisikään. Sitten alhaalla, kävellessään kaupungin katuja, mies yhtäkkiä tunsikin olevansa erilainen muiden joukossa. Kaikki kiireiset ilmeet, katuun tuijotukset ja ajasta pois reväistyn oloiset ihmiset saivat hänet taas ajattelemaan itseään ja elämäänsä. Hän tunsi kokeneensa jotakin, mutta miten ymmärtää se ja pitää siitä kiinni?

Kiireinen Mies, jonka tekijä on Sami Andberg, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 1.0 Suomi lisenssillä.
Voit myös kysellä muita oikeuksia teokseen sivustolta http://www.andberg.net/.

Alunperin kirjoitettu yhdessä yössä IT-kuplan aikaan koodauspuuhissa stressaantuneena (josta melko pian tämän kirjoittamisen jälkeen sanoinkin itseni irti).
Julkaistu www.helsinki.fi:n kotisivullani 15.05.01, uudelleenjulkaistu Andberg.Netissä 13.3.2011.
ps. Jos joku jaksaa latoa tämän vaikka nätiksi pdf:ksi, niin sellainen versio otetaan mielellään myös tänne jakoon :)